(Sheltit-lehden kolumni, kevät 2018. Kuva: Heidi Viitamaa)
Mitä mainiointa kevättä kaikille! Henkilökohtaisella tasolla tämä alkuvuosi 2018 on käynnistynyt äärimmäisen positiivisissa merkeissä, sillä työpaikalla on uusi pehmeä matto, vapaaehtoistyöt ovat mukavaa ajanvietettä ja lisäksi mulla on kotiasiat kunnossa.
Työrintamalla oon tosiaan onnistunut suhteilla neuvottelemaan itseni osakkaaksi iskäni viestintätoimistoon. Työpäiväni toimistolla koostuvat yleensä muutaman tunnin aamupäiväunista, ulkoilusta lounastunnilla sekä sitten muutaman tunnin iltapäiväunista. Tosin aina kun toimistolle tulee asiakkaita, niin käyn ottamassa luulot pois ja paimentamassa heidän tietokonelaukkujaan sekä hakemassa puolen minuutin helpot rapsutukset. Erinomainen jäänmurtaja kaikkien osapuolien kannalta!
Usein pääsen myös mukaan palavereihin, mutta ollakseni rehellinen, niin eihän mua voisi vähempää kiinnostaa mikään virallinen työjargoni, enkä mä edes ymmärrä, mitä siellä puhutaan. Siispä nukahdan hyvin nopeasti neuvotteluhuoneennurkkaan. Joka toinen viikko en jaksa edes lähteä toimistolle, vaan jään vartioimaan kotia sekä myös persettäni, joka pitää aika ajoin vaarallista meteliä.
Vapaaehtoistöissäkin oon kehittynyt vuosien saatossa aivan sairaan paljon. Käyn parin viikon välein nokialaisessa palvelukodissa yksinäisten vanhusten luona ja oon ystävystynyt periaatteessa kaikkien asukkaiden sekä myös hoitajien kanssa. Lyhyellä matematiikalla ja alasti laskettuna saan yleensä noin 627 rapsutusta vanhuksilta ja hoitajilta.
Oon muutenkin tosi hyvä vanhusten parissa ja mulle muodostuu heidän seurassaan aina sellainen pienimuotoinen hoivavietti. Vanhukset ne vaan tykkäävät puhua pälpättää ja silitellä. Tykkään mahdottoman paljon olla siinä huomion keskipisteenä, mutta toki jos jotain kehitysideoita saisi heittää, niin aina voisi olla enemmän juustoa tarjolla. Esimerkiksi jos kaikilla rapsuttelijoilla olisi kymmenen kiloa juustoa, niin se olisi ainakin omasta mielestäni tosi hyvä juttu!
Vapaa-ajalla kulkee
Vapaa-ajalla mulla vasta onkin kulkenut! Nimittäin voitin tässä alkuvuoden aikana kaikki mahdolliset agilitykilpailut ja olin myös ulkomailla huippukoirien superkisoissa ja… Hetkinen, eihän tällaista usko kukaan. Tarkennetaan sen verran, että en harrasta agilityä, mutta oon kyllä ollut muutamissa koirakouluissa kohtalaisen hyvin arvosanoin. Vaikken ehkä osaakaan tehdä kaikkia hienoja temppuja, niin siankorvansyönnin nopeusennätykseni on 110 sekuntia, eli alle kaksi minuuttia! Aika hieno näpäytys kaikille epäilijöille, vaikkei mua välttämättä ole kukaan mistään epäillytkään. Mutta silti!
Kävin myös taannoin eläinlääkärissä rutiininomaisella visiitillä, jossa sain rokotteet mm. kennelyskää ja raivotautia vastaan. Tottakai vähäsen jännitti, mutta kertoo aika selkeästi omaa kieltään henkisestä kovuudestani, ettei ollut edes lähellä, että mulla olisi päässyt liraus paniikkipissaa eläinlääkärihuoneen korokkeelle. Lisäksi yleiskuntotarkastuksen mukaan oon loistokunnossa ja turkkini on kuulemma upea. Yhteensä kolme eri eläinlääkäriä kehui mua siellä hyväksi pojaksi. Kulkee!
Kevät on kyllä ehdottomasti paras vuodenaika tähän aikaan vuodesta! Lumet sulavat tai sitten tulee takatalvi. Sataa vettä tai paistaa aurinko. Tuulee tai on tyyntä. Sääolosuhteet ovat mulle aivan sama, kunhan vaan pääsen ulos sekoilemaan, syömään heinää, hyppimään lätäköihin, nuuskimaan narttuja ja kirmailemaan täysillä kaikkialle. Täytyy myöntää, että oon onnellinen!
One thought on “Kevättä rintakarvoissa”
Seppo, siulla on kyllä mahtava blogi, kuten kaikki muutkin julkaisusi. Luen usein miehellenikin siun postauksia ja sitten nauramme monesti mahat kippurassa, emme suinkaan siulle vaan kommenteillesi ja sekoilullesi. Olet auttanut myös paljon surutyössä Kassu-koiramme kuoleman jälkeen, Kassu oli kockerspanieli. Ihanaa että saan seurata siun toimintaasi somessa, olet huippu-koira, samaa sanoi myös pari päivää sitten meillä käväissyt lajitoverisi Manu, ja oli yhtä ihana kun sinä. Oikein hyvää kevättä siulle ja iskällesi. Terv. Ritu Savitaipaleelta