(Sheltit-lehden kolumni, joulukuu 2017)
No se on vakituinen pakinoitsijanuorukainen Seppo tässä moi! Allekirjoittanut valmistautuu järjestyksessään kahdeksanteen jouluunsa mukavissa tunnelmissa. Kulunut vuosi on ollut lomientäyteinen ja takana on myös kuralätäkkörikas syksy.
Toki syksy oli henkilökohtaisesti ristiriitaista aikaa, sillä omat tunnetasoni heittelehtivät totaalisesta onnellisuudesta valtavaan lamaantumiseen. Aionkin tulla tässä nyt julkisesti esille näistä tuntemuksistani ja kertoa lukijoille shokkipaljastuksia siitä, kuinka kevyin perustein voi viaton shetlanninlammaskoira joutua pesulle – joka päivä!
Menneet kuukaudet antoivat mulle mahdollisuuden tehdä sitä, missä olen aivan sairaan hyvä: sekoilla, liukastella, hyppiä, vahinkopiereskellä ja sähistä metsässä, poluilla ja ennen kaikkea lätäköissä. Olen aina mahdottoman onnellinen päästessäni kirmailemaan ulkona täpöillä.
Olen myös pyrkinyt somekanavissani kertomaan seuraajilleni, että arjen pienistä asioista nauttiminen on tärkeää. Mun mielestä jengi tulee liian harvoin onnelliseksi esimerkiksi löydettyään kylmettynyttä hevosenkakkaa. Ainakin itselläni on AINA sanoinkuvaamattoman upea fiilis, kun olen rutiininomaisella iltapäiväjuoksulla ja yhtäkkiä metsän reunamilla sijaitsevalta polulta löytyy kasa hevosenkakkaa. En tosin ikinä saa alkaa syödä sitä, kun ilonpilaajaiskä huutaa oitis, että EI! Näin meidän kesken voin silti kertoa, että melkein joka kerta ehdin puraisemaan pikkuruisen palan kakkaa ja sännätä pakoon.
Koko ruuhkakarvainen koiravartaloni on lähestulkoon aina ihan kurassa ja iskä usein tiedusteleekin, että olenko mä Seppo ollenkaan vai istuskeleeko siinä joku 13-kiloinen kuramötikkä.
Onnellisuuteni vaihtuukin isosta riemusta voimakkaaseen alakuloon sekä pakokauhuun, sillä joudun jok’ikinen kerta suihkuun. En pidä pesulle joutumisesta yhtään – ja näytän sen avoimesti! Yritän hiipiä ninjamaisella viekkaudella eteisestä karkuun, korvani ovat niin luimussa, että niillä pystyisi luuttuamaan lattiakaakeleita ja silmäni ovat niin surulliset, että Barry Whiten herkimmät eroballadibiisit näyttäisivät naurettavan vaisuilta niiden vieressä.
Kertoo silti aika paljon, että kaikki nuo pesemiseeni käytetyt suihkuvedet ovat valuneet ties minne viemäreihin, mutta minä se vaan jatkan porskuttamista. Ei mua turhaan kutsuta kovaksi jätkäksi!
Jouluaattoisin oon duunissa
Tätä kirjoittaessa kuuntelen joululaulujen hyväntuulista sanomaa radiosta. En ymmärrä lauluista sanaakaan, mutta toisaalta tuskin radiokaan ymmärtää mitään mun haukkumisesta tai juustonsyömisestä. Eli kyllähän nämä menevät pitkässä juoksussa tasan.
Kun muut viettävät joulua, niin itse painan pyyteettömästi duunia. Lähden taas aattona perinteiseen tapaani käymään iskän kanssa lapsiperheiden luona. Vaikka itse sanonkin, niin me ollaan aika vahva työpari – iskä on joulupukki ja itse olen koiratonttu. Mulla on päässäni itselleni räätälöity tonttulakki sekä hihnassani pikkuruisia juustopusseja, joita lapset voivat sitten mulle antaa. Ei tarvitse paljoa puntaroida, kumpi meistä on suositumpi, sillä kaikki lapset ovat aina mun ympärillä silittelemässä sekä vähän lahjoja rapistelemassa. Iskä jää yleensä ihan statistiksi.
Itse toivon joululahjaksi rajattoman määrän metsäsekoilua, siankorvia, tuhat kiloa juustoa sekä tottakai jäätynyttä hevosenkakkaa, jota voin sitten ainakin katsella ja nuuhkia. Karvaista joulua kaikille!